— Hyvä, että tulit, sanoi Kirsten. — Onko rannassa venettä?
— Kyllä jätkät näkyvät olevan veneineen siellä.
— Meillä oli aikomus tulla Delfineen sinua hakemaan ja sitten lähteä kaupunkiin.
— Minäkin olen menossa kaupunkiin hakemaan purjekangasta.
— Sitten menemme kaikki Delfinen veneellä, ehdotti Hildur.
— Kuinka vain Hildur tahtoo, sanoi Kirsten. — Minun äänivaltani kai pian loppuu.
— Ole huoleti, Kirsten, me olemme sisaruksia. Mikä on minun, se on myöskin sinun.
Lähdettiin rantaan. Hildur nousi Delfinen ja Kirsten vakavan ja alakuloisen näköisenä jätkien veneeseen. Minunhan muodon vuoksi täytyi mennä laivan veneellä. Löflundilla, joka toimi yhtenä soutajista, kareili ivallinen hymy huulilla.
— Olemme menossa Norjan konsulinvirastoon, kertoivat naiset, kun olimme tulleet Castilia Nuovaan, ja Kirsten jatkoi:
— Tänä päivänä toivon sen solmun aukeavan, joka sidottiin Grangemounthissa. Olenhan kertonut, West, siitä päivästä, elämäni kauneimmasta päivästä, jolloin minut pakotettiin vihille Oskar Bäckin kanssa. Olen hiljaisuudessa, puhumatta asiasta sinulle, hankkinut todistuksia. Jumala on minua auttanut niin pitkälle, että kuulustelu tänään voi alkaa, ja rukoilen, että Hän minua auttaa loppuun saakka. Norjan konsulin käskystä Bäck saapuu konsulinvirastoon tänään kello kaksi.