— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.
— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.
Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti kamiinan viereen.
— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja voivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme siis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut omakseni.
Koetin koota mielenmalttini.
— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on heti mentävä nukkumaan.
— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka se olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa. Tuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen testamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli suorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja että sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta — muistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini luo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät minua.
Kirsten vaikeni. Lamppukin alkoi sammua; öljy oli lopussa. Päivä koitti.
XIX.
Delfinen taklaus ja korjaus edistyi edistymistään. Mestari ja työmiehet olivat reipasta ja taitavaa väkeä. Kun eräänä aamuna tulin Villa Castaan, olivat norjattaret maihinnousupuvuissa.