Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja liikkumattomina.
Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut, koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja malttia.
— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.
Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui sitten sisään.
— Onko hän nukkunut?
— Kaiken aikaa.
— Muutetaan sitten kääre.
Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa Delfineen ja lähteä sillä Rioon.
— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.
— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa, ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.