Kun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.
— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä, mikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?
— Merilaki sen säätää, vastasin.
Delfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen. Muista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan lasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.
— Rukoukseen! huusi ankkurivahdin pitäjä.
Miehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli polvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään. Odotin, kunnes hän nousi.
— Tuletko kanssiin iltarukoukseen? kysyin.
— Kyllä tulen heti, hän vastasi.
Iltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli
yltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.
Ilmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.
Seisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.
— Luuletko ankkurikettinkien kestävän, West?, hän tiedusteli.