— Minä ehdottaisin ensimmäiseksi perämieheksi Eddi Stroomia, sanoi
Hildur.
— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja lapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti kun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille ehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.
Lavanto antoi taas parastaan; ehkä oli se voimakkaampikin kuin viime kerralla.
— Mielestäni ankkurit kyntävät paljon, sanoi Kirsten.
— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme kokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät läpimäriksi.
— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa. Eivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa vuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja joustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.
— Ei kiirettä, pääasia, ettei Delfinellä ole hätää.
— Kyllä näyt pitävän tarkkaa huolta laivastasi.
— Laivastamme.
Kirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni Butterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita, vaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä äkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni ohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan tällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee oman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen aikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina. Kirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka hän samalla oli todellinen nainen.