— Entäs mitäs tehdään kapteeni Bäckin kahville? kysyi pursimies.
— Hän saa viedä sen pois Delfinestä, vastasin.
— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin arvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?
— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä kahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi lapsen avuksi.
Kahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa lordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.
— Vai sait tarpeeksesi lordista.
— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely Ethelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan. Hänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä taas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole yhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan hullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta brittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän milloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi liian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja ladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut kapteeniksi, Kirsten?
— Sanohan muuta, sitä en ole vielä ajatellut.
— Kanssissa puhuivat eräästä kapteeni Holgersenista, mainitsin.
— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen kyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti sivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä vanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan ulkomaan tuliaisilla.