— Ei ole enää kuumetta. Tänään pääsette paranevien osastolle, jossa saatte olla kauan, sillä olette kuin luuta ja nahkaa.
Siellä, isossa, siistissä huoneessa rupesi ruoka jo vähän maistumaan ja voimiakin karttui sen verran, että pysyi pystyssä muiden avutta. Meitä oli kuusi toipilasta. Kävelimme toisiamme tukien läheisessä metsässä ja uskalsimme joskus pitemmällekin. Metsässä vilisi lintuja ja apinoita. Jos tahtoi nähdä Etelä-Amerikan nelijalkaisia metsän asukkaita, ei tarvinnut mennä kauas. Vyötiäinen, muurahaisnieliäinen ja piikkisika ovat siellä hyvin tavallisia. Niitä toivat metsästäjät usein nähtäväksi sairaalaan. Apinat ja papukaijat olivat ihan tavallisia kaupungin lähellä olevissa metsissä. Niitä myytiin Riossa lintutorilla, jossa ei kaupattu ensinkään muuta tavaraa kuin lintuja.
Kerran tapasin toisen haudankaivajista — heitä oli kaksi. Menimme yhdessä hautuumaalle, joka sijaitsi meren rannalla. Se oli suurenlainen tasainen maa-alue, johon mahtui paljon merimiehiä. Ei se ollut mikään ylänkö, mutta kuitenkin niin korkealla meren pinnasta, ettei nousuvesi ylettynyt kastelemaan vainajia.
— Voitteko sanoa, missä norjalaisen priki Delfinen miehet lepäävät?
— Täällä, sanoi haudankaivaja ja vei minut eristettyyn yksinäiseen kolkkaan.
Täällä he siis nukkuivat.
— He ovat kaikki yhdessä pitkässä veljeshaudassa eikä teidän tarvitse pelätä, että tänne vuosikausiin haudataan muita, sillä tähän hiekkakenttään mahtuu monta.
Kuinkahan mahtaa Kirstenin laita olla? Kun ei vain makaisi hänkin täällä muiden joukossa. Miksen ole saanut tavata häntä?
Annoin haudankaivajalle yhden milreisin ja poistuin kuoleman kentältä.
Eteisessä tapasin paterin.
— Minä vaadin, että heti laskette minut norjalaisen rouvan luo, sanoin tiukasti.