Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen, sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa Trondhjemiin.
— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.
— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.
* * * * *
Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck saapuivat veneeseen.
Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.
— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.
Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.
— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.
— Piru on irti, sanoi Löflund.