Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit, vierivät poskia pitkin.
— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin. Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.
— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.
— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät», sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.» Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä. »Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi, taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä, kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille, että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»
Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti ankkurin ja purjehti Skotlantiin.
Laivan kello löi kaksi.
— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.
Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi kertomistaan:
— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa, pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin istumaan.
Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia, rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille. No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on, arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.