Ensimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin nousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian ja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin, maljan.
Sananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein hän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.
— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme vanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana merenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on kuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä. Samoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan jollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian kylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia. — Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?
Ennenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen, ennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen puolestaan.
— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman hämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt, vaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee hyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva keinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.
Kun palasin komentajan luo, hän sanoi:
— Puhuuko rouva Bäck myöskin latinaa?
— Tietysti, paremmin kuin minä.
— Me ehkä voisimme sitä puhua.
Ajattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon minä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.