Me, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme voineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli joka kulauksen jälkeen.
— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä olevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.
— Mitä viiniä senjora ja senjor tahtovat? kysyi komentaja.
— Muskatellia, jos sallitte, sanoi Kirsten.
— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta rusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi. Entä mitä hedelmiä?
— Mitä hyvänsä, kun ei vain oliiveja. Ehkä appelsiineja.
Appelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua, vedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi kielitaitoisemmaksi.
— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten isäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani samalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten muistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se naula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.
— Mitä! Osaatteko te latinaa?
— Poco senjor.