Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan, jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota, ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.
— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.
Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki »Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.
— Laskekaa alas, minä sanoin.
Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme venettä.
Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan. Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun, vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille, hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur, joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen. Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja. Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.
— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois onneton. Uskallatteko?
— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.
— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.
— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.