— Sinne ei nyt voi päästä, sanoi ovenvartija, katsahtaen minuun.
Veteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne markiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi ylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana kuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan aatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän hämäräperäisestä hallitsijasta.
Lordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.
Kun he palasivat, sanoi viime mainittu:
— Erittäin hauskaa, että sain tehdä tuttavuuttanne! Kumarsin jäykästi.
Ovenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko katsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi itsetietoisena caballerona, herrasmiehenä.
— Segnor West, saanko vaivata teitä? hän kysyi.
Kun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun merkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.
Menimme tuohon salaperäiseen kahden hengen huoneistoon.
— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun viimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen täytyy jäädä.
Sisemmästä huoneesta kuului hiljainen tukahdutettu yskähdys.