Tähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.
III.
Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty loisti huonosti.
— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.
— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.
— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää
Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.
Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.
— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi kipparin rouvan soutupojaksi!
Kehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.
Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä minulle: