— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.
— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua. Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me voimme lähteä sinne.
Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut, istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui. Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.
Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti, pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa, vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa, johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin, lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään. Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.
He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head — seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu. Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko sulkea ne.
Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan, ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.
— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.
— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.
(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta
Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.
Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi
Halvorkin ja oli iloinen.»)
Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin Trondhjemiin.