Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin. Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:
— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä minuutissa olemme perillä.
Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.
— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja rupesi huutamaan apua:
— Hildur, tule tänne!
— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta. — Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä. Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.
Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.
— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.
Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.
He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja peloittavaa jyrinää jatkui.