Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.
II.
Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.
Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua saikin voimansa takaisin.
Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin, tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta, joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille; senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.
He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:
— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne, joka oli Trondhjemin paras mies.
Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta. Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia — Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut. Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin kiivetä Spögeklackenille.
— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi
Kirsten. Mutta Halvor vastasi:
— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä päästä Spögeklackenin huipulle.