Kesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään kiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui viinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä pitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen tukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut. Posket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin Madeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään viiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko saarelta.
Eivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat, joilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat pienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti, mutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään vieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen kädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan mitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti hän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen viereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin. Pian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja perillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki maapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa kuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt Grando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi tätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä kaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden. Espanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät ole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on täyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun keski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt viisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.
Soittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen mustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun pyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö pystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi seisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat varpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas piti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että nämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän puhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta, mutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän pyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa ja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja valmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla tytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida hyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa, kerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen mankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli siihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat jonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön varallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli verrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen, sai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut mitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse määräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.
Estella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun viinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin puheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa ja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi toreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista verta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat valmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen mäntillänsä lievettä, sanoen:
— Exelenza, saanko tanssia kanssanne?
— Ette.
Toreadori viipyi muutamia sekunteja tytön edessä.
— Miksi en, Exelenza?
— En tahdo! huusi Estella.
Toreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän katseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä espanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat luoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse painui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi oli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta kiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli vuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista valssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli viimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin merenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat saaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja päätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti norjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään». Kapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet pohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.