Rotta pakenee vainottuna portaita alas, koira pyrkii eteenpäin, mutta kissa karkaa aina ylöspäin.
Mirri piiloutui ullakolle, josta sitä ei löydetty, ja odotti pimeän tuloa. Sitten se hiipi alakertaan ja koetti jokaista ovea vuoron perään, kunnes tapasi yhden lukitsemattomana ja pakeni mustaan elokuun yöhön. Ihmisen silmissä yö oli pikimusta, mutta takapihan kissasta vain harmaa, ja nyt se hiipi inhottavien pensaiden ja kukkaistutusten ohi, näykkäsi viimeisen kerran pensaankäppyrää, joka oli ollut puutarhan ainoa viehätys, ja lähti rohkeasti samaan suuntaan, jota keväällä oli tullutkin.
Kuinka se saattoi löytää tien, jota ei ollut koskaan nähnyt? Kaikilla eläimillä on jonkinlainen suuntavaisto. Ihmisillä se on hyvin heikko, kun taas hevosilla erittäin voimakas, mutta myös kissoilla tämä kyky on varsin kehittynyt, ja tämän salaperäisen vaistonsa johtamana se lähti vaeltamaan länteen päin, ei mitenkään määrätietoisesti, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tietä pitkin oli helppo kulkea. Tunnissa se käveli kolmisen kilometriä ja saapui Hudsonin joelle. Nenässään se oli monta kertaa tuntenut, että reitti oli oikea. Haju toisensa jälkeen oli tutunomainen. Saman kokee ihminenkin tuntiessaan heti kadun, jolla kerran on kävellyt, vaikka siitä ensimmäisellä kerralla ei jäänyt minkäänlaista kuvaa hänen mieleensä. Hän toteaa oitis: minähän olen ollut täällä ennenkin.
Suuntavaisto oli siis mirrin pääasiallisena oppaana, mutta nenä se sille kaiken aikaa vakuutti: "Olet kyllä oikealla tiellä — tämän paikan sivuutimme keväällä."
Jokivarressa oli rautatie. Mirri ei voinut kävellä veden yli, joten sen täytyi kääntyä joko pohjoiseen tai etelään. Tässä tapauksessa sen suuntavaisto oli selvä; se sanoi: "Käänny etelään", ja mirri lähti juoksemaan kapeaa polkua, joka jäi kiskojen ja aidan väliin.
KOLMAS ELÄMÄNVAIHE
9
Kissat kiipeävät sukkelasti puuhun tai muurin yli, mutta kun on juostava yhtä mittaa kilometrikaupalla tunti tunnin jälkeen, se kysyykin jo koiramaista laukkaa eikä kissan tassuttelua. Vaikka matkanteko oli helppoa ja polku oikoinen, kului tunti, ennen kuin toiset kolme kilometriä olivat jääneet mirrin ja manalan ruusujen väliin. Se oli uupunut ja jalkojakin kivisteli. Se oli juuri aikeissa levätä, kun aidan luokse juoksi koira ja rupesi haukkumaan niin lujaa aivan korvan juuressa, että mirri hypähti säikähtyneenä. Se juoksi polkua pitkin minkä käpälistä pääsi ja vilkuili sivulleen, pääsisikö koira aidan yli. Ei, ei vielä! Mutta se juoksi aivan rinnalla hirmuisesti muristen mirrin kipittäessä turvallisella puolella.
Koira haukkui ja murisi yhä kovemmin ja jyrisi lopulta kuin ukkonen. Silloin näkyi valoa. Mirri katsoi taakseen, mutta ei nähnyt koiraa, vaan suunnattoman mustan olennon, joka lähestyi hehkuvan punainen silmä otsassaan, sähisi ja sylki kuin kokonainen kissalauma. Mirri ei uskaltanut hypätä aidalle vaan juoksi minkä käpälistä pääsi saavuttaen elämänsä ennätyksen. Se juoksi kuin koira, ihan lentämällä, mutta kaikki oli turhaa. Takaa-ajava hirviö oli aivan kintereillä, mutta ei pimeässä tavoittanutkaan sitä, vaan syöksyi ohi ja hävisi yöhön. Kissa kyyristyi haukkomaan henkeään, se oli nyt puoli kilometriä lähempänä kotia kuin silloin, kun koira alkoi haukkua.
Se oli tavannut nyt ensimmäisen kerran tuon oudon hirviön, jota sen silmät eivät tunteneet, vaikka nenä tunsikin ilmoittaen, että se oli uusi tienviitta kotiin. Mirri lakkasi pian pelkäämästä näitä hirviöitä. Se huomasi, että ne olivat kovin typeriä eivätkä löytäneet sitä, jos se hiipi vain hiljaa aidan alle ja makasi alallaan. Aamuun mennessä se kohtasi niitä useita, mutta selvisi kaikista naarmuitta.