Auringon noustessa se saapui kotimatkallaan somaan kyläpahaseen, jossa sitä onnisti niin hyvin, että se löysi tuhkaläjästä hiukan syötävää. Päivän se vietti lähellä tallia. Ympärillä liikuskeli pari koiraa ja joukko pieniä poikia, jotka olivat vähällä tehdä lopun sen elämänjuoksusta. Paikka tuntui hyvin kotoiselta, mutta sillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä sinne. Sitä ajoi eteenpäin sisäinen pakko, ja seuraavana iltana se lähti matkaan entiseen tapaan.
Yksisilmäisten jyristeltyä sen ohi koko päivän se oli jo tottunut niihin jatkaessaan yöllä matkaansa. Päivän se vietti ladossa pyydystäen siellä hiiren, ja seuraava yö oli edellisen kaltainen, paitsi vastaan tulevaa koiraa, joka ajoi sen hyvän matkaa takaisin päin. Monta kertaa se eksyi teiden risteyksissä ja kulki pitkät matkat harhaan, mutta kääntyi aikanaan taas etelään, oikeaan suuntaansa. Päivät se piileksi latojen alla vältellen koiria ja pikkupoikia ja yöt se nilkutti polkua pitkin jalat yhä arempina. Sinnikkäästi se jatkoi matkaansa kohti etelää kilometri kilometrin jälkeen, aina vain etelämmäs huolimatta koirista, pikkupojista, jyrisevistä hirviöistä ja nälästä — yhä vain eteenpäin. Nenä antoi sille aina silloin tällöin rohkaisevan tiedon: "tässä taas haju, jonka ohitimme viime keväänä".
10
Niin kului viikko. Likaisena, syvässä alennustilassa, nilkkujalkaisena ja väsyneenä mirri saapui Harlemin sillalle. Se ei kuitenkaan pitänyt sillasta, vaikka herkulliset tuoksut ympäröivätkin sitä. Puolen yötä se kuljeskeli rannalla edestakaisin ja keksi viimein, että etelään pääsi toistenkin siltojen ylitse; se teki lisäksi vielä sen mielenkiintoisen havainnon, että miehet olivat täällä yhtä vaarallisia kuin pojatkin. Jostain syystä sen täytyi kuitenkin palata Harlemin sillalle, sillä eivät vain sen tuoksut olleet tuttuja, vaan äänetkin: yksisilmäisen juostessa sillalla kuului näet samaa merkillistä jytinää, joka keväällä oli herättänyt sen huomiota.
Vasta iltamyöhäisellä mirri hyppäsi siltapalkeille ja alkoi hiipiä veden yli. Se ei ollut kulkenut matkasta vielä kolmattakaan osaa, kun vastakkaiselta rannalta tulla jyristi yksisilmäinen. Kissa säikähti kauheasti, mutta koska se tiesi, kuinka typeriä ja sokeita yksisilmäiset olivat, se pudotti itsensä matalalle sivupalkille ja kyyristyi. Typerä hirviö kulki tietysti ohi mitään huomaamatta, ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei se, tai toinen samanlainen, olisi äkkiä tullut takaapäin sähisten ja sylkien. Kissaparka loikkasi radalle ja syöksyi kohti kotirantaa. Se olisi ehkä sen saavuttanutkin, ellei kolmas punasilmäinen, ulvova hirviö olisi tullut vastaan siltä suunnalta. Mirri juoksi niin kovaa kuin suinkin pääsi, mutta joutui kahden vihollisen väliin. Se ei voinut tehdä muuta kuin hypätä epätoivoissaan ratapalkilta — tietämättä minne. Alas, alas, alas —- läiskis, plums, syvälle veteen … Kylmää se tosin ei ollut, sillä oli elokuu, mutta muuten aivan kauheaa!
Mirri sylki ja pärski pinnalle päästyään, katseli ympärilleen nähdäkseen, uiko hirviö sen perässä, ja oikaisi sitten kohti rantaa. Se ei ollut koskaan opetellut uimaan, mutta ui silti siitä yksinkertaisesta syystä, että kissan asento ja liikkeet ovat samat uidessa ja kävellessä. Koska se oli pudonnut paikkaan, joka ei sitä miellyttänyt, se koetti tietysti kävellä pois, ja seurauksena oli, että se ui rantaan. Kumpaiseenko rantaan? Kotiinkaipaavan vaisto on erehtymätön: eteläranta oli ainoa, joka sille kelpasi, koska se oli lähinnä kotia. Se kiipesi vettä valuen liejuiselle rannalle ja rämpi kivihiili- ja multakasojen poikki niin mustan, kuraisen ja epäkuninkaallisen näköisenä kuin kissa suinkin voi olla.
Kun jalorotuinen takapihan kissa oli tointunut mielenjärkytyksestään, ei äskeinen sukellus enää tuntunutkaan hullummalta. Ulkonaisesti sillä oli mukavan lämmin olo kylvyn jälkeen, sisäisesti sitä elähdytti voiton tunne, olihan se vetänyt nenästä noita kolmea jättiläishirmua.
Sen nenä, muisti ja suuntavaisto kehottivat sitä palaamaan taas radalle, mutta koska siellä jyristeli yhtenään noita ukkospetoja, varovaisuus neuvoi sitä seuraamaan kotoisen tuntuista joenvartta; näin se pelastui tunnelin sanoin kuvaamattomista kauhuista.
Neljättä päivää se joutui perehtymään East Riverin rantalaitureiden sokkeloihin ja moninaisiin vaaroihin. Kerran se erehtyi menemään lautalle, joka vei sen Long Islandiin, mutta se palasi seuraavalla lautalla takaisin. Myöhään kolmantena yönä se saapui tutulle maaperälle, siihen kohtaan, jossa se ensimmäisellä pakoretkellään oli viettänyt yön. Siitä alkaen matka edistyi varmasti ja nopeasti. Mirri tiesi nyt, minne oli menossa ja miten pääsisi päämääräänsä. Se osasi nyt taitavammin väistää koiriakin. Se riensi yhä nopeammin ja tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi. Kohta se pääsisi käpertymään keräksi synnyinseudullaan - omassa takapihassaan. Vielä kulmaus, ja sitten kortteli näkyisi.
Mutta mitä nyt! Se olikin hävinnyt! Mirri ei tahtonut uskoa silmiään, mutta muutakaan ei voinut. Siinä missä ennen olivat seisoneet, kallistelleet, torkkuneet tai nyhjöttäneet korttelin talot, oli nyt suuri myllätty autiomaa täynnä kiviä, puutavaraa ja kuoppia.