Emme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että se rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on ainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi tämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on siihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi haluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut palvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo, jos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti se on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan kuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.
Koti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka olisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva kaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä oli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt vankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi osannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun heittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä korkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet kunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa kaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten, ja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät tulenliekeiltä.
Kaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan kiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti se sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään — se on varmaa — elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä sisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa johdettavaksi.
Arnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja kompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin korkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja nuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen siivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä kunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.
Nopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana edellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten lentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla ylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat, joiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.
Haukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli ääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen. Arnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle eikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan. Haukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas saattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa polttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.
Lennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo tuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa tunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut ystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän voimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin janoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita, samoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin etäisiin savuihin.
Jalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta. Voimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään arvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä. Se liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen odotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi kimppuun kuin välähtävä keihäs — yksikään lintu ei pystynyt välttämään sitä, sillä olihan se jalohaukka.
Käänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi — kierrä vaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux! Kotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se vain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn — mitä kohti? Kohti värin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin toimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja tämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä, näkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin rakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt kahteen vuoteen.
Kun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi joen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo kohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin suuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua, matalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla! Mikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne kukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa taivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta? Voi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä! Sivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta — liian myöhään!