Mennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle juomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen hän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli pesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää kaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.
Ratsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä näki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle, ja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla. Hän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi suuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten tavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa, ne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä. Emolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat voitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue oli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa aikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan palannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin, mitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan kuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska itsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa, kantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä, kunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.
Moni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään.
Vanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja
ja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin.
Pehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.
Kun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa, että suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut vielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.
Kun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa raapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni musta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein pentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun käytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.
Pesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki. Lähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta olivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja kun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon piiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut mennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun kaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni suden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään rotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun emokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva pentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli ilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu selvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen jaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella sitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat jotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen verran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei osoittanut suuttumusta.
Pentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi tarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi kääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan. Jos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin jäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu saapui pesän suulle kohta emosuden perään.
Vieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan pesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista lähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen merkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku oli aivan ulottuvilla.
Naarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen seurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä sen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan tuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja alkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi itselleen perheen.
Muutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että emo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa suhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa vanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin kehittyi tumma harja.