Pikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa kasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa seuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo saalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen katkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki vanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi kokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.
Mutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä oli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli pysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla: yöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä oli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se menetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi, sillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi jälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta haiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla millä hyvänsä.
Kerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä lammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan vastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät tavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.
Emosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka onkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden todellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.
Erityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että varjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti poikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa. Pyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet mukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä opittava, ja se oli todella kauhea.
Tummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi eräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja sääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui kumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat tärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein kalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi pentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille saadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari kolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä ruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja ainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä oli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi oli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa holhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä vaurastui vaurastumistaan.
Sudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju parhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat vaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli strykniinin haju.
4
Pikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin. Niinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä. Niiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja, voimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta. Heikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden mukana.
Sudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden koko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa, rajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja murahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja lisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta on näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne ovat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja — siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella. Poiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin liejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä muut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä ne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu takaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän tiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja viholliset ovat.