Keltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin tietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään tietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki, jota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran naarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka yrittävät suojella lastaan vaarasta.
Tummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut koskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä koko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät voineet seurata hevosillaan.
Se oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat tähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta ei niistä liioin ollut harmiakaan.
Se tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden lintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa eläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun ei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.
Entä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen, jolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.
Se tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi hajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo saalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti ensin jonkin vasikoista.
Se oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan edestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava sivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei edes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä yksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.
5
Muuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon kuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres eikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.
Keltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään tietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne lähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla ja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle, samoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli kehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun kuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan näköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki tarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella nenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.