Ja sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen: Ensiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää vasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän, kukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia penikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi prosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli prosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi hitunen raudan hajua.
Vanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori susi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi paikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti. Emosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju — kojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan oikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt siirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli oli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia, joutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju sen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet puolesta prosentista melkein kahteen.
Naarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja kohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.
Emosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla ihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten tuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten lintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun se piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa herkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta hikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen lauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen ja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale ilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja nyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun päällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet. Se oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja malttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään. Emo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon penikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti kilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi hitaasti herkusta penikka kintereillään.
Katsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi kojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää susia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin kuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman herkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon, sillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului terävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden rikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja kojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun ottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili valppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.
Ilma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin, vallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka kintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin törmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut varoituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja virittävän pyydyksen toisia varten.
6
Elämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa, mutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa kertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta penikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi parhaiten kaikista hengenvaaroista.
Lokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi. Sudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran — keltaisen suden ja sen perässä toisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut kaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet hiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt oikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.
Sudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän pettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti oli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.