Tummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi sen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan. Siitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.
7
Vaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta lahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli ollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia tämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti ehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä sieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla tavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi voi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä olennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita tunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt, sanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on kulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.
Tummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija jo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis oli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä arkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko sen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi elämässä erinomaisesti.
Susien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran karkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen haluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin syntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen lähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta se kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli puolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa ja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli siellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas vuoristolinnoituksensa turviin.
Sudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt kauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta hän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja korkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä. Niin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut preeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:
— Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman johdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.
Ryder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan, mutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo erottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun hän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä juolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun poika.
Näistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä nuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi pyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat häipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi tietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään karjankasvattajien pyyntimenetelmät.
Sudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli kokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian hellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin katosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan maastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri johtamassa loppuhyökkäystä.