Ja kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut joutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla kuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen elefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta syvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei ollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet pikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen oli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus; ne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika — keltainen susi ja tummaharja.
Yhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä ne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran poppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle, räväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti — varmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu — ja hyökkäsi sitä kohti. Päivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei varoittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä leukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala ääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti haukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin. Sakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä irti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan. Pyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei ollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan ollut varmempi.
Pelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja ponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se olisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen päivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka rimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se haukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli raivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja, näykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne olivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä häntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta vuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.
Se taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes oli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa rautaa hampaillaan.
Ja niin kului yö.
Entä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin kasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi vieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja pysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas, mutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä ponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja oli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä pulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä yönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.
Tummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja uskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.
Seuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi tummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään heijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se isosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä miehen kimppuun, vaan pakeni.
Sudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun, vertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui nopeasti.
Metsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin.
Susi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli
Vartiovuoren naarassusi.