Raivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon isompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja sijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko peltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja väriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.
Ilvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi. Ruokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi, ja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi taitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä mihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään erehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista, ettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai päivää tahansa.
Metsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle, mutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se hiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään suojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan syömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon, jollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan vaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne olivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja nälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista lintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.
Rotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja, joiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu kuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas pesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni kuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys, koska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen ruohojen lomasta.
Ilves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä nahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei ollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi, silloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin loikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta elävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.
Peltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon harjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä, hitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta valkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa, huiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen lintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas harmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja ennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä tai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu hampaissaan.
Päästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta ja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä kotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo kuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle. Saaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan pidellen siitä kiinni käpälällään.
Ääni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut ilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli vahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä ja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain. Peto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua, tarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle oli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen kuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala murahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.
3
Kaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi metsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista. Mutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden puunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita kohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa niitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten Thorillakin oli aina pyssy toverinaan.