Raivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka pesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina aamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä vaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan Thor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.
— Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta lihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.
Hän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon, ja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki piipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi hievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin huutaen:
— Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi tyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat silmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.
Hän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että murmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta perhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen nahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun tuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää saippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes se oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.
Thor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon tapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle aina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli taas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja ikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.
Eräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa hän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui valtava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä. Hän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi paria kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän hätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli hemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta. Karhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo odottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä menettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi sukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti mukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen päälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.
Karhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta hän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei, pikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni — poikanen vain. Poikanen! Mutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen hiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta otuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.
Hän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan karhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja pahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta luontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme pitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.
Kääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten oikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen pahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään saaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti jättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn lakin.