— Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!
Hänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden kopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui Corney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä sävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!
— Kuolleet? hän voihkaisi. — Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor?
Kuka teistä on kuollut? Loo? Margat?
— Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. — He ovat tuolta sisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.
— Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. — Olin varma että kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.
— Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun olit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken muunkin mitä talossa oli.
— No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten verijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.
Hyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria kuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:
— Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen härkätynnyrin.
Hän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta tarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen ja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta katkennut atraimen terä.