Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.
Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin, joita toiset lahjattomammat karttoivat.
Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin. Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin. Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti. Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka, mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä, joka sopi senkertaiseen säähän.
Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat. Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka oli siellä paljon suurempi.
Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä pälkähästä jälkeenpäin.
3
Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki uutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu erinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia, talot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä hataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan yrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka kaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli tiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.
Mutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia rakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta saattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden tai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.
Pitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena, vaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin taitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden latvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia — niissä oli elämää ja kasvua.
Ainoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli viljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä sveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo. Jokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen ja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli jotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja korkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin näköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä ilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä oksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain lehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.