Tällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin, ajatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa seudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta ei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli kaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu, jota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli vielä lumen peitossa.
Lukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen jättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa jäniksiä.
— Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin vastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino kainalossaan, sanoi:
— Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä tulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka oleksii Si Kalebin melonimaalla — se on kamalan iso ja mustan ja valkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan suuntaamaan retkeilynsä itää kohti.
Se 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti Kalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin kerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se pysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison Avenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä. Niin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan, mutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta siltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä. Samalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään, pyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään päin.
Vihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä yhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen jälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen näkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee tiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon aikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä askelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa tiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella, ja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään metriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen serkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää pitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä roikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä tai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas, jolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen pikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella se jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti ilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.
Jotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla ei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja kaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin päähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle. Sen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin päässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli ensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.
Kauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen megafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä ääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen lähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.
Sotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan tiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta. Tosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.
Sotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen. Se tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka oli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien kanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan etäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja palasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes saapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi mielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se oli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä ilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.