Juostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja näki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä äkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet useimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä ohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä, että vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.
Mies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas kuulua tuttuja tömähdyksiä.
Jaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti jälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni lähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä, että tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä lisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen kotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta, jossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine kananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen oli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran vinttikoirankin.
Ilmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun, panivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo iso musta koira hallitsi.
Kananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili ympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla portin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat kyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa. Kissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun Sotahevonen seisahtui portille.
Vainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista preerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen kukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan kiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava koira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa. Se kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se teki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai joutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen. Musta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei vielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan pakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja pudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden, joka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle päin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran sotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen askelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi ja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi tallattua tietä pitkin.
Talon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira taas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva keppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa syöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.
Tähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu tai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.
Seuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi vain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja tiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä seurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet; tässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt tappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa; tässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä saattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika. Mustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat kisailleet yhdessä.
4