— Mia-uu-uu! sanoi keltainen syvällä rintaäänellä.
— Mi-uu! naukaisi musta, mutta peräytyi neljännestuuman. Keltainen taistelija oli jo aivan kiinni ja hyökkäsi päälle kuin paholainen.
Hirmu, kuinka ne pyörivät, purivat ja repivät toisiaan, varsinkin se keltainen kissa!
Ja miten ne reutoivat ja raapivat ja pöllyttivät toisiaan, varsinkin se keltainen.
Se oli mylläkkää, milloin toinen oli päällimmäisenä, milloin toinen, mutta enimmäkseen se keltainen. Siinä ne pyöriskelivät kunnes kierähtivät katolta, ja kaikista ikkunoista kajahti suosionosoituksia. Pudotessaan takapihaan ne eivät sekunniksikaan keskeyttäneet taisteluaan, vaan repivät ja kynsivät koko ilmalennon ajan, varsinkin se keltainen. Ja kun ne putosivat maahan yhä tapellen, päällimmäisenä oli enimmäkseen yhä se keltainen, ja ennen kuin ne erosivat, kumpikin oli saanut tarpeekseen, varsinkin se musta! Se kiipesi seinää ylös ja katosi verta vuotaen ja muristen, ja ikkunasta ikkunaan kulki uutinen, että Keltainen Bill oli vihdoinkin antanut selkään Cayleyn Nigille.
Joko keltainen kissa oli sangen tarkkavainuinen tai takapihan pikku mirri kehnosti piiloutunut, koska keltainen keksi sen laatikoiden seasta, eikä kissanpoikanen yrittänytkään pakoon, luultavasti siitä syystä, että oli nähnyt tappelun. Ei mikään voita naisen sydäntä niin kuin menestys taistelussa, ja keltaisesta uroskissasta ja pikku mirristä tuli hyvät ystävät, ei tosin siten, että olisivat jakaneet asunnon ja ruoan — kissain kesken se ei juuri ole tapana —, vaan siten, että soivat ystävällisesti toisilleen erivapauksia.
5
Syyskuu oli mennyt. Lokakuun lyhenevät päivät olivat käsissä, kun vanhassa korppulaatikossa sattui muuan tapaus. Jos Keltainen Bill olisi osunut paikalle, se olisi nähnyt viisi pientä poikasta käpertyneinä emonsa, takapihan pienen mirrin, syliin. Emolle se oli ihmeellinen kokemus ja se rakasti pentujaan ja nuoli niitä niin hellästi, että olisi varmaan itsekin hämmästynyt, jos olisi kyennyt tajuamaan sen.
Se oli saanut iloa ilottomaan elämäänsä, mutta myös huolia ja raskaan taakan oman raskaan taakkansa lisäksi. Sen täytyi nyt keskittää kaikki voimansa ravinnon hankkimiseen. Taakka lisääntyi, kun jälkeläiset kasvoivat niin isoiksi, että kykenivät päivisin emon poissa ollessa kiipeilemään laatikkojen seassa, mihin ne jo pystyivät täytettyään kuusi viikkoa.
Takapihalla tiedettiin hyvin, etteivät huolet tule koskaan yksinään. Mirrillä oli kolme yhteenottoa koirien kanssa, ja sitten lintukaupan neekeri kivitti sitä, kun se joutui kaksi päivää vaeltamaan nälissään. Sitten onni kääntyi. Seuraavana päivänä se tapasi maitokannun, jossa ei ollut kantta, ryösti onnistuneesti erään lihankaupustelijan ruokavieraista ja löysi ison kalanpään — kaikki kahden tunnin kuluessa. Se oli juuri palannut kotiin tyytyväisenä ja kylläisenä, kun se näki pienen ruskean otuksen takapihassa. Siinä heräsi taas voimakas metsästysvaisto. Tosin se ei tiennyt, mikä elävä toinen oli, mutta se oli tappanut ja syönyt monta hiirtä, ja tämä ilmeisestikin oli iso hiiri, jolla oli töpöhäntä ja isot korvat. Mirri hiipi sen luo tarpeettoman varovasti, sillä kaniininpoikanen vain nousi istumaan ja näytti melkeinpä huvittuneelta. Se ei yrittänytkään paeta. Mirri hyökkäsi sen kimppuun ja rupesi raahaamaan sitä. Koska se ei ollut nälkäinen, se kantoi vain saaliinsa korppulaatikolle ja pudotti poikastensa keskelle.