Kaksi seikkaa vähensi jonkin verran voitonriemua: ensinnäkin susi oli nuori, tuskin muuta kuin penikka — sen vuoksi se oli valinnut maastonkin niin tyhmästi; toiseksi Snap oli haavoittunut, susi oli näet purrut sitä pahasti lapaan.
Ratsastaessamme ylpeänä saattona kotiin päin huomasin sen ontuvan vähän.
—- Tänne, Snap. Se yritti kerran tai pari hypätä satulaan, mutta ei onnistunut. — Hei, Hilton, nostakaa se tänne minulle.
— Kiitoksia paljon. Saatte kyllä itse hoitaa kalkkarokäärmeenne, hän vastasi, sillä kaikki jo tiesivät, ettei ollut turvallista koskea siihen.
— Hei, Snap, iske kiinni, sanoin ja ojensin sille ratsastuspiiskani.
Se pureutui siihen, ja niin nostin sen satulani eteen ja vein kotiin.
Hoidin sitä kuin pientä lasta. Se oli näille karjaihmisille näyttänyt miten täytetään ajokoiralauman heikko kohta. Kettukoirat olkoot vain erinomaisia, vinttikoirat nopeita ja venäläiset ja tanskalaiset hyviä tappelijoita, mutta niistä ei ole mihinkään, elleivät ne omista samanlaista sisua kuin bullterrierit.
Karjamiehet oppivat sinä päivänä, kuinka susia on ajettava. Sen toteatte, jos joskus satutte käymään Mendozassa, sillä nyt siellä on jokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä jokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.
3
Seuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä. Ilma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut lunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja tietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi Snap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan jalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei ollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se houkuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten lähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne. Minä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta silti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.
Samoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun marunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken päästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En voinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa sellaista käskyä — ei edes minulta.