Sen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille ratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.
— Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme kotiin.
Niin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli. Hiltonin huuto "huhuu" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander ja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä seurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle selälleen.
Mutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko lähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja loikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista ja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä isot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi tavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan lupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat olivat innoissaan.
— Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. — Tätä tietä pääsemme niiden edelle.
Käännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä vastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.
Ajoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta alaspäin, kun Hilton huusi:
— Peijakas, sehän on tuossa!
Hän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein samoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen pää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä seurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin kuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta hypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan alapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin revolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:
— Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.