Muutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput nopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua ja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen kappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät ja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua tulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä ollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden kimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat leuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen lähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton rosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen hyökkääjän tai koko joukon kimppuun.
Nyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava kuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi murinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen suden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman ja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan viimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi yksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten se oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden rohkeus ollut lannistunut: "Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä nyt sutta pelätä, ei toki." Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi taistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava vielä kovemmin, jotta into kasvaisi.
Kymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen suden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä niistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi bullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin ankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli aukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn karjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi ulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja kävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä käyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis uudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän koiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden kuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä auttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli johtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken päästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa riippui pieni valkoinen koira.
Olimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina auttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli kuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen yli.
— Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.
Mutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää haavaa. Koetin nostaa sitä.
— Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.
Se murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet polvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän mutisi:
—- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi jäänyt henkiin.
Nostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti hiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen ärähdys.