Se oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka, mutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin kukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:
— Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan ilman sisua.
WINNIPEGIN SUSI
1
Kohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren lumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St. Paulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta tunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja lähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta raivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui lumeen — kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen — ja ison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden, tahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.
Monta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi kumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi pääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli ikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli kaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan lumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.
— Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta lähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin ja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta. Siitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän. Ajoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun lähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen viitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli ryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.
Näkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa, valkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne piirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi liikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta koira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin keskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.
Susiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja tyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili puoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta hyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse asiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma hyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden näköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa otus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan; niiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi. Sen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten heittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli paikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien niitä kaikkia.
Nyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin usein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin halunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio vilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti määränpäätä.