Siinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut viikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä kirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.
Outo oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin kaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä metsästi aina yksin.
Koska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta, ihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka tiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.
Pääkadun mahtava kauppias oli tuskin kuullut siitä ennen kuin teurastamolla esitetyn loppunäytöksen jälkeisenä päivänä, jolloin sen iso ruho vietiin eläintentäyttäjä Hinen liikkeeseen. Siellä se täytettiin ja lähetettiin myöhemmin Chicagon maailmannäyttelyyn. Valitettavasti se sittemmin tuhoutui tulipalossa, joka vuonna 1896 hävitti Mulveyn latinakoulun maan tasalle.
2
Pelimanni Paul, hauskannäköinen puoliverinen tyhjäntoimittaja, joka mieluummin metsästeli kuin teki työtä, samoili eräänä kesäkuun päivänä vuonna 1880 pyssyineen Kildovanissa Red Riverin rannoilla. Hän näki silloin harmaan suden ilmestyvän eräästä törmässä olevasta onkalosta, ampui otusta umpimähkään ja saikin sen. Sitten hän lähetti koiransa luolaan varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut toista täysikasvuista sutta. Ryömittyään itse sinne hän löysi hämmästyksekseen ja suureksi ilokseen kahdeksan nuorta sutta, hänellä oli siis yhdeksät tapporahat, kymmenen dollaria kappaleelta. Paljonko se oli? Varmasti ihan omaisuus.
Hän käytti keppiä lujasti ja tappoi keltaisen rakkinsa avustamana kaikki pennut yhtä lukuunottamatta. Uskottiin näet tuottavan onnettomuutta, jos tappoi poikueen sukupuuttoon. Paul lähti siis kaupunkiin mukanaan elävä pentu sekä emosuden ja seitsemän pennun päänahat.
Kapakanomistaja, jolle päänahoilla lunastetut dollarit kertyivät, sai ennen pitkää eloon jääneen pennunkin. Vaikka se kasvoi kahleisiin kytkettynä, sille kehittyi rinta ja leuat, joiden veroisia ei ollut yhdelläkään kaupungin koiralla. Sitä pidettiin pihassa huvittamassa vieraita, mikä tapahtui tavallisesti sillä tavoin, että sen kimppuun usutettiin koiria. Ne purivat ja repivät sudenpennun monta kertaa puolikuoliaaksi, mutta se toipui aina. Kuukausi kuukaudelta yhä harvempi koira halusi käydä sen kimppuun. Sen elämä ei olisi voinut olla enää tylympää. Siinä oli vain yksi valopilkku: ystävyys, joka kehittyi sen ja kapakanomistajan pienen Jim-pojan välille.
Jim oli itsepäinen ja sisukas pojanviikari. Hän mieltyi suteen, koska se oli tappanut koiran, joka oli purrut häntä. Jim alkoi ruokkia sutta ja taputella sitä, ja susi puolestaan salli hänelle vapauksia, joita ei kukaan muu olisi uskaltanut yrittää.
Jimin isä ei ollut mikään mallikelpoinen kasvattaja. Tavallisesi hän hemmotteli poikaansa, mutta saattoi toisinaan raivostua ja lyödä häntä armottomasti aivan mitättömistäkin asioista. Poika oppi pian ymmärtämään, ettei häntä piesty sen vuoksi, että hän oli tehnyt väärin, vaan siksi, että oli suututtanut isänsä. Jos hän siis kykeni pysyttelemään poissa näkyvistä, kunnes isän kiukku oli lauhtunut, hänellä ei ollut enää sen jälkeen mitään vaaraa. Livistäessään eräänä päivänä pakoon isäänsä hän juoksi suin päin suden koppiin, jolloin hänen harmaa kumppaninsa, joka oli äkkiarvaamatta herätetty unestaan, meni oviaukolle, näytti molemmat hammasrivinsä ja ärähti isälle: