ELINPIIRI
Kolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden täyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja toisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä meriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen ilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää kohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi, jollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä korkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen loppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä pitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa elämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää ylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot ja vinkuva tuuli.
Höifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä lumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen etäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja hohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja häikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja lumipeite eivät koskaan sula.
Puuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima on lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän muodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty ja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain koivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa enää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.
Itse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka karhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi ja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi. Kallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon sinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset jäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat kauneuspilkut.
Koska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni vyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin korkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne pureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella lietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan ilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke. Sen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.
Vielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta valkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka laskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia elämänmerkkejä, ei edes "punaisen lumen" häivähdystä. Niitä ympäröivä rengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Puurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen pälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen yläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa lumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren tasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi, uudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron kotimaata ja jäkälän valtakuntaa.
1
Se lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä, kun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.