— Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin "valkeasta porosta ja Norjan onnesta", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän lahjat.
Kun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan Utrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli olevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja pyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat hyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja teki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea, olipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja oli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka asusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat Sveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun, joka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä suvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat ihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun hahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin tämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan olleet laulaneet Norjassa.
Se näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan nähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan aivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että musta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton, vaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä lieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.
Ihminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei tehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja sen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen ylenkatsettakin.
Riippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin kylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla lentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina Jotunheimeniin saakka.
Oli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot kuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat heräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka olivat talvehtineet alempana metsissä.
Taisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan hallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti ja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se pysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin yön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä se oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se halkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että niiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä harmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin karjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän milloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava joukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat! Ne eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.
Ne vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen. Notkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan kerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi taivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka käyskentelivät kotolaitumillaan.
Lauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain porot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä kunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin hakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti. Mutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa. Muuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina lauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi lauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot hirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta sopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan koetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.
Iso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa siirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli jo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun siirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän suojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin. Mutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot tunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei metsävyöhykkeeseen enää palattu.