Tuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta silti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika, jolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea terve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää painuksissa päästäen lauman ohitseen.
Toisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui pureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman kärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu lisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta koko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin veistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi seisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet, se lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen, oli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili tuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.
Vilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin porolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin ei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin, vaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.
Se seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten sivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi näkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin jauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä erehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden itsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo paljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti pujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se pysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi takaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen suojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään. Se ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien ja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta ruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.
Koskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan laumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo saattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.
Malja! Malja! Norjan malja!
Myllytontun laulu laulakaa!
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.
Norjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin kuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua, nuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut ensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden aikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan tämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti kirjavalta kiveltään:
Onnea, onnea nyt,
valkea hirvas on syntynyt,
niin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa näyttelisi isoksi vartuttuaan.
Mutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun syntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita tapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja. Kun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista vasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi tallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.