Emo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa. Muutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen rinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset voimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin porolehmille, joilla oli vasoja.
Iso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa oli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa laumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään pienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli vanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.
Niin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.
— Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta kuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta Sveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:
— Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum huomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät Utrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se heijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa tunturien tummaan varjoon.
Moni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja jäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset houkkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja muutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen vasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti oppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että kivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien pimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että oli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella, ja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen pysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin telkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan nuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo. Riekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat vasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet sudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta paeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava. Se huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet alkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat ilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi, koviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.
Useita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn murhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui hyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea möykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun. Salamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen, jonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan karvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se lähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan. Tämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi sarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron piikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin luja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa, ellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana ja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen vasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään. Vielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut syömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun otukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.
Vasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä taisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja tanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki punaista vihastuessaan.
Kun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara vanhaa lauluaan:
Kun minä piilen niin Norjan onni valkealla hirvaalla ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,