Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule", ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".
Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä, ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa pyyhkäisemään.
Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt — pitkin valkoista hiekkarinnettä saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti epäluuloisen näköisenä kuonoaan — semmoista ihmeellistä hajua! Hän kiipesi pengermän päälle.
Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla, joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään, ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen. Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.
Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman takajalan kankeus oli aivan kadonnut.
Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:
Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!
(Puumerkki) Vahb.
Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle selälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes paahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli voivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut näin, "minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja rikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito". Vaan hän päätteli näin, "minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä löyhkävässä lätäkössä." Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun kivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.