Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen minä olen".
Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me — marjat, marjat".
Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me, ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".
Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."
Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."
Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi, "minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat Vahbille yhdentekevät.
Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi, ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi, että "niin, aivan oikein".
Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on myynyt saadakseen asua kaupungeissa.
Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä, sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan raivostumaan.
Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut, hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.