Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa: mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan, tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa herkulliseksi palan painimeksi.
Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:
Syrjäisiltä pääsy kielletty!
Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen, joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan Vahbin.
Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä, joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut, kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli Meteetseen Vahb.
Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut. Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän koskaan enää tarttunut.
Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi. Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso, niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli aikonut hänelle tehdä.
Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran, toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta voimaa annettu enemmän kuin kahdenkertainen osa.
Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan, mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa — aivan rauhassa. Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo — verrattoman voiman pysyvä riemutunne — tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.