Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi, että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.
Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.
Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.
Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.
Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?
Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja muurahaisten keskellä.
Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä, mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita kylmempiä tuulia pois kääntämässä.
Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan omistivat, eivät tulleet lukuun.
Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.
Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.