Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.
Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan, mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa, saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui nopeammin. Neljännesmailin päässä — no niin, Vahb teki miehelle juuri saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.
Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti muutakin.
Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen, sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä harmaakarhu oli alati sotapolulla.
IV.
Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja pienet purot pilaten — harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada rauhassa kaivaa.
He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.
"Anna sen olla, niin se ei tee mitään."
"Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.
Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt — se oli jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.