Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli vasenkätinen karhu — se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen, niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi — niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.
Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.
III.
Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun, joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.
Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia, kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia — mitä ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!
Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat tapauksen.
Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin! Jakk.
Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.
Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä rojauksen, kalin-kolin, pupamm, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi; mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.
Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten, näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.