Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.

Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.

Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava. Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä, joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.

II.

Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso, voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää, ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.

Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.

Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena ikävuotenaan.

Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli hirven raato.

Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin. Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.

Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan. Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat melkein poikki puraisseet.